Search
  • Aili Järvelä

Miltä nyt tuntuu?

Kesä oli kreisi. Tai oikeestaan, koko vuosi on ollut sitä.


Oon saanut tehdä ihania juttuja, liikaa. Tuntuu typerältä valittaa, kun on töitä. Mutta teen sen silti!


Friggin rundi vei Cape Codille

Olen kasvanut perheessä jossa tehdään paljon töitä. Kaikki tekee, koko ajan, jotain. Jos ei töitä, niin sitten vaikka rakennetaan talo. Mitä vähemmän vapaa-aikaa, sitä kirkkaamman kruunun saat. Jossain kohtaa aloin pohtia, olisiko kuitenkin joku toinen tapa olla, tehdä ja ajatella, koska en voinut kauheen hyvin. Muutos on haastava, kun taloudelliset resurssit ei mahdollista "oravanpyörästä pois hyppäämistä". Tänä vuonna mulla olisi ollut siihen mahdollisuus, koska oon Taiken 1-vuotisella apurahalla. Täähän on friikulle hyvä tilanne. Tietenkään apuraha ei yksin riitä elämiseen, iso osa siitä menee lainanlyhennykseen ja laskuihin eli muitakin töitä oon tehnyt sitten siinä rinnalla. Ja ne työt on olleet tosi kivoja, oon niistä kaikista kiitollinen.


Kuitenkin pitkään, lähes aina, on ollut niin, että vaikka tekisin kuinka paljon, tienaan silti nippanappa yli köyhyysrajan. Mitään muuta paitsi musiikkia en ole elämäni aikana tehnyt, muuta kun en osaa. "Kentällä" olen puuhannut mitä moninaisimmissa määrin, olen toiminut viulunsoitonopettajana yksityisessä musiikkikoulussa, opettanut yli sadalla Näppärikurssilla, tehnyt sovituksia kansanmusabiiseistä, säveltänyt ja sovittanut orkestereille, kuoroille ja erilaisille soitinkokoonpanoille ja yhtyeille, tehnyt sijaisuuksia, toiminut lehtorina, toiminut muusikkona ja näytellyt musikaaleissa, soittanut ja laulanut bändeissä, tuottanut levyjä, laulanut taustoja, juontanut keikkoja, toiminut solistina siellä täällä ja tehnyt soolouraa. Niin, laiska töitään jne. Mutta mitäs sitten kun väsähtää ja kaikki tää tuntuu turhalta?


Atlanttia Mainessa

En tiedä miksi kirjoitan tätä.

Käyn terapiassa, sikäli kun se nyt ketään yllättää. Oon käynyt pitkään. Syön myös masennuslääkkeitä. Olen syönyt aiemminkin, mutta mulla oli niistä muutaman vuoden tauko kunnes vuosi sitten keväällä ymmärsin mennä pyytämään niitä uudelleen. Onnekseni vastaanotolla oli lääkäri joka ei kyseenalaistanut vointiani. Keskustelu meni osimoilleen näin:


M: Nyt on ollut tää korona, työt peruttiin ja nyt pitäis palata töihin kun niitä alkaa taas tulla, ja musta tuntuu siltä ku rekka ois ajamassa mun päälle.

L: Okei. Mitäs sulla on aiemmin ollut?


Ja sitten vähän katteltiin vaihtoehtoja ja pian pääsin lähtemään resepti kourassa. Näin helppoa sen pitäis aina olla. *Olkoonkin että lääkkeet ei yksin auta eikä sen koskaan pitäisi olla ainoa vaihtoehto, toim. huom.


Mutta toi oli siis yleinen ilmiö, juttelin useiden ammattimuusikoiden kanssa jotka koki tilanteen samalla tavalla, koronan aikana oli hirveää kun ei ollut töitä ja sen jälkeen töihin palaaminen tuntui vielä hirveämmältä. Eli kyllähän siitä kaikesta jälki jäi, ja sen jäljen kanssa eletään vielä kauan.

Mulla on viisas terapeutti joka tuntee mut hyvin. Meidän istunnot on etänä, sillä hänen elämäntilanteensa on vienyt hänet asumaan ulkomaille. Terapeuttini vielä opiskelee terapeutiksi, eli olen harjoitusasiakas, joten maksan käynneistä huomattavasti vähemmän kuin mitä tämä normaalisti kustantaisi. Ja tämän takia ylipäänsä pystyn terapiassa käymään, eihän mulla muuten siihen olisi varaa. Käytännössä hinta on verrattavissa Kela-tuettuun terapiaan. Tällä hetkellä en siis ole oikeutettu tähän tukeen, koska sen "viimeisestä käyttöpäivästä" on liian lyhyt aika.


Etäsessiot toimii, ainakin se on tuhannesti tyhjää parempi. Mulle on tärkeää saada kaataa näitä keskeneräisiä ajatuksia ilman huonoa omaatuntoa siitä että pelkään kuormittavani jotakuta tai nolaan itseni.


Sitähän se kaikki on, burn outtia burn outtia vaan


En siis tiedä, miksi kirjoitan tätä, mutta jotenkin tämä helpottaa.


Mulla ei ole koskaan diagnosoitu burn outia, mutta kyllä mä vähän luulen että tää vois olla semmoinen. Itkukohtauksia tulee tuon tuosta, voimat loppuu kropasta, naama turpoaa stressistä, pää ei toimi ja kaikki tekeminen tuntuu vastenmieliseltä ja rima on laskenut niin alas että kirjoitan tästä blogia.


Tunnistan olleeni tässä aiemminkin, mutta oon jotenkin tottunut siihen, että tää kuuluu asiaan, "pelin henkeen" ja kyllä se siitä. Oon siis huhkinut ja rehkinyt päästäkseni elämässä pisteeseen että tuun toimeen taloudellisesti niin että voin valita työni, johon mulla on koulutus. Nyt voin sanoa olevani siinä pisteessä, tässä mun omassa mittakaavassa. Eli nyt ei puhuta mistään HS Vision ultrajuoksijasta vaan ihan vaan musta, väsyneestä muusikosta, joka asuu Malmilla ja vapaa-ajalla syö sipsejä.


Ja tältä musta nyt tuntuu.


Minä pienenä laskemassa paljonko apurahataiteilijalle jää käteen lainanlyhennyksen jälkeen

Onnellinen loppu

No niin. Jottei vallan synkäksi kävisi, kerrottakoon että kaikesta huolimatta oon myös onnellinen. Tää on nyt tämmönen vaihe, jonka kanssa eletään, eikä todennäköisesti opita siitä mitään ja sitten "vedetään taas". Ja edelleenkään kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi mun töistä, vaan ongelma tässä on työn ja vapaa-ajan balanssin olemattomuus. Mutta siis onnellisuudesta, ekaa kertaa 15 vuoden aikana kun oon Helsingissä asunut, viihdyn täällä. Asun asunnossa joka tuntuu kodilta ja jaan sen rakastamani ihmisen kanssa. Yritän muistaa sen joka päivä. Teh end!



Toivon, että:

  • jokaisella masentuneella olisi mahdollisuus saada apua matalalla kynnyksellä, taloudellisesta tilanteesta riippumatta

  • rakenteellisella tasolla ymmärrettäisiin että uupumus on ongelma, ei tavoite

  • tämän eteen tehtäisiin konkreettisia (mielellään toimivia) ratkaisuja niin opiskelu- kuin työelämässä

  • mielenterveydestä puhuminen normalisoituisi



547 views0 comments

Recent Posts

See All